Julkiset hellyydenosoitukset ja järkiavioliitto
Tulipa eräällä palstalla puhetta, että onko neljäkymppisten solmimat liitot järkiliittoja (seurustelu tai avio tai mikälie). Pidetään omat asunnot, ei pidetä kädestä tai halailla julkisilla paikoilla. Voiko "aikusena" edes rakastua.
Voishan sitä ajatella, että aikuisten suhde on järkiliitto siinä mielessä, että järkikin on mukana. Useimmat 40+ sinkkunaiset ketä tunnen haluais suhteen, sen seksin ja turvallisen kainalon, mutta ei ketään sotkemaan hyvin toimivaa arkea. Asiat rullaa kivasti työn, kissojen ja lasten suhteen, niin miks ottaa miestä vaivoiks? Lisää pyykkiä ja saattaa nalkuttaakin. Miksi sen pitäsi olla ongelma? Eikö yleensä sanota, että miehet tarvii omaa tilaa ja aikaa, omassa kotonaanhan niillä sitä on. Naisetkin tarvii, todellakin.
Meidän avoliitto on järkiliitto. Siis ei missään nimessä tarkota, etteikö välitettäis toisistamme. Mutta alunperin meinattiin, että ei muuteta yhteen. Tai siis että ei edes seurustella, ei todellakaan! Minkäs teet kun viihdyt toisen kanssa, huomaat, että jokainen vapaa hetki on vietetty yhdessä kuukauden ajan. Tästä voi päätellä, että neljäkymppinen ja ihmisvihaajakin voi rakastua. Toisiinsa :D
No jokatapauksessa, kävi sitten niin, että poikaystävällä loppui työt. Mesessä juteltiin ja sanoi, että pitää löytää halvempi asunto. Totesin, että ei sen halvempaa asuntoo täältä löydy. Muuta meille. Minuutin päästä tuli viesti että joo. Mä tarvitsin apua siinä vaiheessa hyvin haastavan kaks vuotiaan kanssa (vartin itsekseen olo on juhlaa silloin), eikä ollu mitään järkeä joka aamu ja ilta ravata paikasta toiseen. Eli järkiliitto.
Se, että käyttäytyy ainoastaan typerästi, ei ole tae aidosta rakkaudesta (vaikka ne usein yhteen liittyykin). Minun ukki kuulemma sanoi että rakkaus on tahtoelämää. Sitä se on, varsinkin sen muutaman ensimmäisen kuukauden jälkeen, kun ihastus ja hormonit alkaa hellittää ja alkaa nähdä sen toisen todellisen luonteen. Itseasiassa siinä vaiheessa huomasin poikaystäväni olevan myös älykäs :D Aika muissa maailmoissa olin selkeesti sitä ennen. Sen jälkeen pitää ottaa se järki käteen. Jos se toinen on juoppo, patologinen valehtelija tai muuta jonka tietää olevan liikaa itselleen, niin kannattaa pistää peli poikki. Vaikka se ois vaan nalkutus, jos et kertakaikkiaan voi sitä sietää. Ei se siitä parane. Ei rakastamallakaan. Jos sen sijaan niitä vikoja voi sietää, hyväksyä tai jopa rakastaa, niin se järki sanoo, että plussia on enemmän kuin miinuksia (poikaystävän viisauksia).
Me ei käydä missään yhdessä, koska mies ei halua lähteä, ei yksin eikä seurassa. Ei myöskään estä mua menemästä. Varmaan moni luulee, että meillä menee huonosti kun akka on taas diskossa hillumassa. Mutta me vaan elämme kumpikin omaa elämäämme. Varmaan olisi romanttista uhrata itsensä rakkauden alttarille, mutta onko rakastavaa vaatia toiselta sitä? Molempien onni vaatii joskus jopa eroa.
Tosi kiva jos on yhteisiä harrastuksia, koiranäyttelyt, takkaillat tai tuulipukulenkit vaikka. On paljon yhteistä aikaa. Mutta sekin on ok jos tarvitsee enemmän omaa aikaa, ei ainakaan kyllästy helposti :D
Minkä ikäinen tahansa saattaa rakastua, hullusti tai järkevästi ja se on ihan ok. Mikä itelle sopii. Onneks ei ole tarvinnut miettiä pitäiskö pistää hynttyyt yhteen jonkun vakavaraisen kanssa oman omaisuuden suojelemiseksi :D En myöskään kadehdi niitä intohimoisia suhteita, joissa rakkaus näytetään vuoroin riitelemällä kuin pahimmat viholliset ja taas olemalla "hulluina toisiimme" ja "ikuisesti" ja "elämäni nainen". Mutta siitä vaan mikä kenelläkin toimii.
Pitääkin kirjoittaa, mitä sitten, jos ei löydäkään "sitä oikeaa". Katastrofi. (ei vaiteskaa)
